*

PeterLindberg

Posetiivarin apina

 

On kevät 2017, minulla on kiire ja olen ajatellut pääseväni keskustaan nopeammin metrolla kuin autolla. Kun metro on seissyt Itiksen asemalla pitempää kuin tarpeeksi, alan kuitenkin miettiä pitääkö vaihtaa kyytiä. Ovet ovat kuitenkin kiinni ja ei auta kuin istua ja odotella. Ikkunan läpi näkyy, kuinka nuori afrikkalaismies pyrkii laiturilla olevien koulutyttöjen seuraan. Likat väistelevät, eivätkä anna aihetta jatkaa lähentymistä. Mies kai huutaa jotakin, ja tytöt kuittailevat alentuvasti takaisin. On siinä laiturilla aikuisiakin, mutta eiväthän nämä tohdi tuommoiseen. Miten se osaakaan aikuinen ihminen olla katsomatta minnekään. Pää kääntyy ja katse tarttuu johonkin jota ei ole. Tämä kertoo läsnäolijoille, että minua ei ole, enkä siis osallistu.

 

Sitten metrovaunun ovet aukeavat ja väki pääsee laiturilta sisään. Tyttöjen seuraan pyrkinyt afrikkalainen jantteri liittyy seuraamme ja kohdistaa nyt tarmonsa vanhaan mieheen. Seuraa perkeleellinen huuto kun nuorukainen alkaa kiskoa vanhuksen ostoksia itselleen. Vanha suomalaisäijä ei luovuta ja huutaa ilmoille rasistisia herjauksia. Joku kantasuomalainen mies menee väliin, mutta siirtolainen vääntää viileästi takaisin. Käsietäisyydellä istuvat kantasuomalaiset nuoret miehet pälyilevät ujosti tilanteesta poispäin eikä kukaan ei mene kolmanneksi. Lopulta minä sitten menen kun edessäni istuva ikäiseni vanha akka alkaa kiljua hysteerisenä. Afrikkalainen luovuttaa ja hän jää suosiolla Kulosaaren seisakkeelle.

 

Näinhän se menee kun julkisessa tilassa nähdään jotakin täysin tavatonta. Kynnys mennä väliin väkivaltatilanteeseen on korkea. Sielu huutaa esivaltaa ja yritämme pienin vaistomaisin elein luoda itsestämme vaikutelman, että emme kuulu häiriön piiriin. Kaikenlainen kovaäänisyys, vaativa katse ja tarttuminen on äärimmäisen vastenmielistä ja sellainen menee salamannopeasti suomalaisen ihon alle. Sopivaisuuden rajat ovat piirtyneet syvälle mielenkarttaamme.

 

Metelöivät siirtolaisnuorukaiset ottavat julkisen tilan itselleen, miten tahtovat. Iloisesti he antavat musan pauhata ja kokiksen lentää metron istumaloosissa, kun minä väistän nyrpeänä toiseen kulkuneuvoon. Päädyn siitä sitten huonosti suomea, ruotsia, saksaa tai englantia hallitsevan taksikuskin kyytiin, joka kaistapäisesti autoilemalla yrittää neuvotella liikennesääntöjä uusiksi. Vähä vähältä koen, että minut haastetaan, jollakin oudolla ja kipeällä tavalla. Metrossa ja taksissa minut pakotetaan osallistumaan johonkin, joka riitelee syvästi omien käsitysteni kanssa. Kulkuvälineissä, katukäytävillä ja kassajonossa tapakartastoani rypistellään ja alan tuntea vierautta siellä, missä olin aiemmin kokenut rutinoitua tuttuutta.

 

Siirtolaisen huono käytös metrossa jättää minut fyysisesti rauhaan, mutta kajoaa siihen, kuka minä mielestäni olen. Kun minulta tullaan joukolla kerjäämään, ei minua pelota, koska olen melkein kaksimetrinen ja satakiloinen äijä. Lapsuuteni helsinkiläislähiöt olivat hurjia kasvupaikkoja ja jokainen räkänokka, rasvis ja pitkätukka oppi tarkalleen, mitä pitää ja mitä ei saa koskaan tehdä - muuten tulee kipeästi pipiä nokkaan. Olenkin sisäistänyt pitkän litanian syvälle kuhmuiseen kallooni iskostuneita sääntöjä ja käytänteitä, joita sovellan julkisessa (tai yksityisessä) tilassa. Nämä säännöt eivät ole mitä tahansa litanioita, vaan niiden tarjoamassa kehikossa minä olen ajattelevana ja tuntevana subjektina kiinnittynyt yhteisööni. Näitä tapoja ja sopimuksia sovelletaan pikkutyttöihin ja vanhoihin ukkoihin: ne ovat aivan jäykkiä, eikä niistä voida kustannuksitta neuvotella. Jopa liikennesääntöjen on oltava niiden kanssa ristiriidattomia. Kun joku selkeästi manifestoi yhteisöni käytänteiden olevan triviaaleja, minä tulen itselleni naurettavaksi ja oudolla tavalla loukatuksi. Minut on opetettu väistämään ja siihen, että itsestään ei saa tehdä numeroa koskaan. Kun tumma käsi tunkeutuu taskuuni ratikassa, olen heikko ja nolattu omieni edessä. Ja korostettakoon, että kaikki mitä tässä tekstissä sanotaan, koskee vieraskulttuurin aikuisia miehiä. Oman tapatodellisuutensa puitteissa he ovat ”alfoja”, jotka määräävät alistettujensa olemisesta.

 

Koulutytöt osasivat suvereenisti torjua tuon ilmeisen kielitaidottoman nuoren miehen seurastaan. Vieressä kuitenkin oli myös mykkä aikuisten joukko osaamatta ja uskaltamatta. Katselemme marginalisoituina, kun ekspressiiviseen kuluttamiseen viehättyneet miesjoukkiot rakentelevat mikromaailmojaan tupakan- ja kebabinkatkuun ihastuneina. Tunnetun ja ennustettavan julkisen tilan sisälle avautuu nyt uusi muualta tuotettu muodin, kulutuksen ja sopivaisuussääntöjen selkeästi rajaama olemisen tila. Nyt sotakuntoiset miehet ryhmäytyvät jalkakäytäville ja ostoskeskuksiin pysyvästi ylläpitämään valtaamaansa reviiriä ja julkinen tila ottaa tämän erilaisin väistömenetelmin huomioon. Julkisuuteen syntyy uudenlaista merkistöä, kuten viranomaisohjeita puheesta, pukeutumisesta sekä turvallisista kellonajoista. Meitä vaaditaan hyväksymään virallisen Suomen rahoittama vierastodellisuus karvoineen kaikkineen. Uusi yhteiskuntafragmentti saa heti omaa kokoansa suuremman merkityksen kantasuomalaisen kannalta, koska siitä aiheutuvat kustannukset ovat mittavia. Arkikokemukseemme alkavat kuulua konepistooleita kantavat poliisit ja betoniesteet ja perusteltu väkivallan uhka.

 

Julkisen hyväksyvän hyminän säestyksellä annetaan ikiaikaisten uskonnollisten ja sukulaisuuteen perustuvien siteiden alkaa määrittää siirtolaisryhmien välisiä taloudellisia alistussuhteita. Syntyy epävirallisia ja lopulta rikollisia vuorovaikutuksen kanavia, joihin ei osata ja haluta puuttua. Itse asiassa kaikki tässä uudessa (siirtolais)todellisuudessa on asiaankuuluvaa ja sellaisenaan jotenkin hyväksyttävää. Oudolla tavalla aikuisten miesten on soveliasta huudella porukoista, kännykkäkuvata ja kopeloida ohi menevää (nais)kansalaista. Kun joku näistä siirtolaismiehistä sitten päättää ajaa Kalliossa ”niittokoneensa” etnisesti määrittyneeseen siirtolaisten osajoukkoon, niin se ei ole yllätys. Näiden miesten ymmärrys siitä, mitä voidaan tietää ja yhteisöllinen kohtalo on huomattavan toisenlainen kuin omamme täällä Pohjolassa. Olisi edes suomalainen känni, joka selittäisi, mutta ei ole. On oltu selvin päin, mutta ei hullujakaan. Ollaan, oleskellaan ja siinä sivussa koukataan isolla äijämaasturilla klaanirajat selviksi. Mihin siinä virkavaltakaan oikein osaisi puuttua kun oli seuraamassa tilanteen fermentoitumista autostaan aika pitkään.

 

Viranomaiskoneiston kulttuurinen sokeus paljastuu lopulta täydessä mitassaan, kun siirtolaiset saavat lähettää lapsensa Afrikkaan silvottavaksi. Nämä ihmiset ovat ilmoituksensa mukaan paenneet paikasta, jonne nyt pakottavat lapsensa lähtemään hirvittäviin toimenpiteisiin. Isät ja äidit, sedät, enot ja yleensäkin aikuinen osa klaanista ei kuitenkaan halua lopettaa siirtolaisuuttaan, koska kokee mielestään vanhassa maanosassaan vainoa. Lomailu on kuitenkin mahdollista.

 

Onko mahdollista, että hyvinvointiyhteiskuntaamme on avautunut ekologinen lokero, jossa lapsi voidaan lähettää silvottavaksi jonkin kulttuurisen tavan vuoksi. Eikö tämän estäminen ei ole ollut mahdollista ja eikä iljettävyyttä ole voitu yksiselitteisesti kieltää ja sanktioida vahvasti. Saako asiasta jotakin tietänyt olla hiljaa jos kuuluu samaan etniseen siirtolaisryhmään? Järjettömyyksien edessä syntyy ainoastaan akateemista keskustelua, jossa osallistujat tekevät älyllisiä sormiharjoituksia imitoidessaan lakiin perustuvaa toimeenpanovaltaa. Asioita kirjataan työryhmissä, syntyy julkisia tiedonantoja ja viranomaislausumia tämän sairaan ilmiö luonteesta. Naurettavan tärkeätä on myös, mitä Husu sanoo, koska vertaisryhmälausuma tukee viranomaisen toiminnan muuten niin ohutta oikeutusta. Yhteistä tälle viranomaisperformansseille on huomattavan korkea abstraktiotaso, jossa täysin kaistapäinen asiantila liudennetaan ja mielettömyydetkin nostetaan relevantin argumentin rooliin. Toiminta ja päätökset ohennetaan jonkinlaisella ”käsitedilaatiolla” ja syntyy uudenlainen puuttumisen ja välittämisen diskurssi. Jotenkin sallitun ja hyväksytyn piirin alkaa mahtua kaikenlaista ennenkuulumatonta, joka johtaa siihen että sotakuntoisten siirtolaismiesten näkökulma on ainoa näkökulma. Vanhan yhteiskunnan tehtävä on ymmärtää ja mahdollistaa. Alkaa muodostua uudenlainen puuttumisen, estämisen ja toisaalta suvaitsemisen ja hyväksymisen koordinaatisto, jossa kantasuomalaiset päätyvät piilottelemaan betoniesteiden taakse. Armeijassa palvelustaan suorittavat poikamme naamioituvat siviileiksi ja poliisi kantaa itsensä ja muiden suojaamiseksi sarjatuliasetta. Meidät on maalitettu, mutta emme saa antaa pelolle valtaa.

 

Kaiken ”yllättävän ja uuden” salliminen edellyttää uudenlaisen puhetavan lanseeramista, jossa termejä ”laajennetaan” sopivasti peittämään toisia käsitteitä. Tässä puhetavassa valtakunnan alueelle ilman henkilötietoja tulevat ihmiset ovat aina pakolaisia. Kukaan heistä ei ole parempaa elintasoa hakeva siirtolainen. Tässä ihmisoikeuksiin perustuva turvanpaikan hakeminen peittää siirtolaisuuden taloudelliset ja henkiset kustannukset. Ihmisen silpomisen kutsuminen ympärileikkaukseksi auttaa järjettömän väkivallan liudentamisen lääketieteellisesti perustelluksi operaatioksi. Puhetavan tasolla ilmenevä myötäsukaisuus siirtyy sitten toiminnan ja valintojen tasolle, kun aikuinen mies ja tuleva terroristi laitetaan alaikäisten joukkoon oleilemaan. ”Hampaat eivät valehtele... kaksi kolmesta ikäolettamasta pitää paikkansa. Kiistanalaisessa tapauksessa ikä tulkitaan aina hakijan kannalta myönteisesti” (Yle 27.9.2015). Ihmisen ikä siis aina tiedetään jos halutaan. Joko on siis tieten laitettu aikuinen lasten sekaan, joka toisaalta ei mitenkään olisi mahdollista kantasuomalaisen miehen kohdalla. Tai sitten iästä on ollut epäilys, mutta miehen on haluttu antaa pitää ikäväitteestään kiinni ja siksi saada oleskella lasten kanssa koululuokassa. Kuka tahansa kantasuomalainen, joka on asioinut esim. Kelan tai verottajan kanssa tietää kokemuksesta, että edellisen kaltainen yleishumanismiin perustuva pehmeys ja myötäeläminen ei toteudu koskaan. Suomessa on totuttu, että viranomainen on aivan jäykkä harkinnassaan ja valtakunnan (joskus myös lapsen) etu tulee aina ensin. On luotu eräänlainen siirtolaisdiskurssi, jossa pohjoismaalaisessa elämänmenossa aiemmin sietämättömiksi nähdyt ilmiöt saadaan arkipäiväistettyä. Miten kunniamurha eroaa murhasta? Onko toinen vähemmän paha asia kuin toinen, koska kunnia on meille kaikille täällä pohjolassakin tärkeä asia.

 

Moraaliselle universaaliudelle rakentuva viranomaistajunta yrittää luoda synteettisen ja pakotetun yhteisymmärryksen vuosisatojen erottamien kulttuuripiirien välille. Hyväksytään toisaalta, että islam ei ole tuottanut hyvää luonnontiedettä 1100-luvun jälkeen (Yle 28.9.2017), mutta muuten oletetaan islamin tuovan rakentavaa ja onnistunutta vuorovaikutusta läntisiin yhteiskuntiin. Ei oteta huomioon, että tieteen vastaisuus ja yleensäkin heikon argumentaation hyväksyminen voi olla kulttuurinen hyve ja siten tärkeä osa maahan tulleiden siirtolaisten ajattelun perustaa. Samalla julkinen valta leikkaa suomalaisten koulutuksesta ja vaatii kuitenkin pirstomielisesti suomalaisen yhteiskunnan uusien osayhteisöjen sivistämistä. Ajatellaan, että etnisten ryhmien pakotetussa läpityöntymisessä syntyy uusi teknokraattisesti luotu kulttuurinen synteesi ja että sivistys lopulta voittaa. Vaarana kuitenkin on, että kulttuuristen identiteettien kohdatessa syntyy ryhmien välistä haastamista ja (alistetun)osakulttuurin itseensä kääntyvää emergenttiä ryhmäytymistä. Tämä on ymmärrettävää, koska ryhmät ilmentävät merkkejä jäseniensä minuudesta, mikä puolestaan on yhteydessä yksilön varhaiseen sosialisaatioon. Merkkien manifestaatio voi olla viatonta ilmaisevaa kuluttamista (olemista) tai vaikka väkivaltaa muita ryhmiä kohtaan. Väkivaltaa kohdistuu myös haastetun yhteisön sisällä ymmärrettyyn objektiin, kuten naisiin ja lapsiin. Kun osakulttuuri haastetaan, se pyrkii ilmaisemaan rajansa kohdistamalla objektivoituihin jäseniinsä hallintaa. Ilmenee jäykkiä pukeutumissääntöjä ja muita kehon sekä mielen hallintaan liittyviä keinoja kuten uskonto- ja uskollisuusvaatimuksia ja käsityksiä kunniasta. Julkisen vallan akateeminen näkemys ryhmien väliseen ja niiden jäsenien yksityisyyteen kajoavasta sekä väistämättä rakentavasta dialogista on kummallinen. Jotenkin tämä teknokraattinen abstraktio kulttuurien kohtaamisesta lanseeraa aivan uudenlaista elitististä käsiteimperialismia.

 

Suurelle yleisölle yllä kuvattu eliitin puuhastelu näyttäytyy institutionalisoituna hulluutena. Kansalaiset vaativat muutosta, mutta vaatimus tulkitaan ölinäksi ja huonoksi käytökseksi. Tästä syystä ja tämän johdosta yhteiskuntaamme on kehittynyt aivan uudenlaista emergenttiä ”toiseutta” eliitin salliman ja määrittelemän mielipide- ja olosuhdejatkumon ulkopuolelle. Nämä uudet marginalisoidut muukalaiset ovat heitä, joiden arkikokemus puhetapoineen poikkeaa eliitin kohtaamisestetiikasta ja arkikokemuksesta. Kuten Marko Hamilo osuvasti totesi eliitin puolesta: ”mistä koloista tämä kännäävä ja huonosti käyttäytyvä tuulipukuporukka on ryöminyt, kun en näe tällaisia ihmisiä ympärilläni missään….Sitten tajusin, että nämä, joita katson kuin Korkeasaaren marakatteja, eivät ole kummallisia vaan minä olen. He ovat ihan tavallisia suomalaisia ja minä olen se, joka en ymmärrä.” (Journalisti 3.3.2017) Tämä toiseus kypsyy ja tulee koherentiksi, kun toiselleen täysin vierailla mielenmaisemilla varustetut kulttuuriset joukot pakotetaan toistensa arkikokemuksiin. Viranomainen törmäyttää ihmisiä toreilla ja turuilla sekä luokkahuoneissa subventoidussa ihmiskokeessa ja odottaa järjestelystä itseään miellyttäviä tuloksia. Kokeen seurauksia voidaan analysoida sitten julkisuudessa immanentin käsitepatterin kautta, mutta silloin osa koehenkilöistä jääkin sopivasti mykiksi. Suuri enemmistö haluaisi sanoa sanottavansa, mutta kannanotot tehdään naurettavaksi ja vajaakykyiseksi ölinäksi – kaistapään raakkumiseksi, jonka taustalla saattaa olla jopa rikollisia intressejä.

 

Meillä on jo pitkään vallinnut vasen-oikeisto - jatkumossa puhetapa, joka on täysin kuuro asetelman ulkopuoliselle ymmärrykselle. Tässä käsitesysteemissä vasen pää (Punaviher) on kaapannut itselleen oikeuden (uudelleen)määritellä yksilöiden olosuhteisiin (arkielämään piiriin) kuuluvat asiantilat kuten seksuaalisuuden, perhesuhteet, feminismin ja oikeudet työhön sekä ihmisoikeuden käsitteen yksilötason sisällön. Oikeiston rooli puolestaan on korostaa makrotason ilmiöitä kuten taloutta sekä juridisten henkilöiden välisiä suhteita. Oikeisto (Kokoomus) myötäilee Saksaa kaikessa ja etenkin ymmärtää globaalin talouden edellyttämää elintasosiirtolaisuutta. Nyt sitten jatkumon vastapoolit ovat löytäneet monikulturismi-käsitteen alla aivan uudenlaisen hegemonisen tavan järjestellä julkinen keskustelu. Kaikenlainen kritiikki on sovitun käsitejatkumon sisäistä ja itseensä palavaa, ja sallii ainoastaan näennäiskriittisen immanetteja lausumia puolesta ja vastaan. Lopputulema on sisällöllisesti dementoitunut mediahumina ja akkamaisten miesten sekä virkkuumummojen kaakatus, johon ei mahdu mikään sovitun ulkopuolelta esitetty haaste; otetaan annettuna, että meillä on kasvava joukko muukalaismiehiä, joiden taustoja emme tunne ja tästä on maksettava valtavia summia. Todettakoon, että akkamaisuudella tarkoitan mielipidepelkuruutta, joka vaivaa hyveposeeraukseen ihastuneita poliitikkoja.

 

Hamilon marakattilauma tarvitsee siis kuria ja järjestystä, vähintäänkin uudenlaista (kovennettua) viranomaisvalvontaa. Kaikenlaista vallattomuutta ja käsitekurittomuutta on paheksuttu julkisen vallan taholta jopa eduskunnassa. Valtiopäivillä onkin annettu pysyväisohjeita kansalaisille ja heidän edustajilleen siitä, mikä on sopivaa ja sallittua ilmaisua. On syntynyt poliitikkojen älyllisesti sumea yhteislausuma (allekirjoituksella varmistettu), jossa vaaditaan pidättäytymään siirtolaiskritiikistä. Kaikenlainen kyseenalaistaminen turvapaikka- ja siirtolaisasioissa määrittyy nyt lähtökohtaisesti ala-arvoiseksi, infantiiliksi huutamiseksi. Korkein taho eli presidentti on vaatinut aktiivista katumista mielipiteittensä johdosta eliitin epäsuosioon päätyneeltä puoluejohtajalta. Ollaan ehkä lähellä tilannetta, jossa toimeenpanovalta yhdistyy luontevasti (mielipiteen)tuomiovaltaan. Tavallinen ihminen ei myös välttämättä tiedä, milloin osaamattomuuttaan syyllistyy rikolliseen tekoon esimerkiksi ”tykkäämällä” sosiaalisessa mediassa henkilöä tai ilmiötä. Kumpujen yötä vanhemman polven mieleen nousee käsite ”yleiset syyt”, joka teki ihmispolon araksi ajattelijaksi. Meillä on nyt yliohjeena aivan koomisiin korkeuksiin yltävä metatason imperatiivi, jonka alle kaiken ajattelun ja toiminnan on mahduttava. Hybriksensä juovuttamana itse pääministeri laskeutuu vuorelta leipäjonossa seisoskelevien hämmästyneiden apinoittensa pariin. Pääministeri kantaa mukanaan syvemmän tietämisen kivitaulua, jossa lukee mediakonsultin kirjoittamana arvopohja.

 

Vähintäänkin julkisen keskustelun avustamana virkarälssi aikoo saada kansalaisen ymmärtämään, että yksilön yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä koskeva mielipide voi olla häpeällinen ja väärä. Loukatuksi itsensä kokeva apinalauma on kuitenkin kasvatettu luottamaan pysyvään ja legitiimiin kolmanteen, joka on reilumpi kuin eliitti itse. Tuo puolueeton kolmas osapuoli on pappi tai poliisi käyttötarkoituksesta riippuen, jolle kädellisen eksistentiaalinen tuska on voitu delegoida kuin erotuomarille. Nyt esivalta on kuitenkin vanhan roolinsa hylännyt ja asettunut eliitin puolelle. Tällaisen asetelman rohkaisemana ylempi poliisi uskaltautuu kusemaan somekansan kipeiden tunteiden rovioon vitsailemalla. Höyryn noustessa kaikki ovat sitten loukkaantuneita ja viranomainen pyytää (ja saa) lisää paukkuja valvontaan. Herrasväen jaloissa säntäilevillä Hamilon apinoille ei ole tämän jälkeen enää kanavaa sanomiseen. Posetiivari on hylännyt marakattinsa ja apinan kupissa on vain häpeää ja hiljaisuutta.

 

Ei siis ole vallan tavatonta ollenkaan, että tässä ilmapiirissä kätilö tai luokanopettaja ei oikein uskalla alkaa kysellä outoja nähdessään jotakin pysäyttävän ennenkuulumatonta. Overtonin ikkunan kautta mikä tahansa mahdotonkin tulee ennen myötä hyväksytyksi. Samanlainenko arka mykkyys on sen systeemisen virheen taustalla, että aikuinen mies laitetaan yläkoululaisten kanssa samalle luokalle? Mitähän ovat miettineet kunnan koulutoimen järjestämisvastuussa olijat, kun on sallittu aikuisen miehen istua lasten kanssa samassa luokassa? On täydellinen farssi, että tämä surkea terroristi kuitenkin päätyi lasten joukkoon opintielle. Nykymaailmassa, missä Erika-tytön kohtalo on mahdollinen, harvalta löytyy kuitenkaan uskallusta viheltää pilliin. Vähän samalla tavalla kuin metroaseman aikuiset, kansalainen katsoo virkavastuussakin mieluusti poispäin. Jos tuohon väliin menen, niin mihin minä oikeastaan silloin ryhdyn? Tavallinen ihminen virkatoimessaankin on täysin itsensä varassa kohdatessaan massiivisen (mies)siirtolaisuuden tuomaa haittaa ja kauhua. Vaikka mitä edestään ihminen löytääkään, niin ylemmän tahon käsitys on selkeä: systeemi toimii ja kaikki on hyvin. Kyselijä pelkää tulevansa veneen keikuttajaksi ja tiukoilla työmarkkinoilla sitähän ei itselleen halua kukaan.

 

Julkinen keskustelu on irrotettu kokonaan ihmisten arkikokemuksesta. Siirtolaisuuden ongelmat käsitellään institutionaalisen väistämisen kautta. Kritiikki sallitaan vain tarkalleen sovitusta lähtökohdasta ja syntyy kipeän koomista performanssia, jossa yläkäsitteiden varassa taiteilu on ainoa sisältö. Tästä väistämisen taiteesta käy hyvänä esimerkkinä se, miten SDP:n kansanedustaja Sanna Marin on täysin kyvytön vastaamaan haastattelijan selvään ja arkijärkiseen kysymykseen (IL 29.9.2017) . Tykkään kovasti Sanna Marinista poliitikkona, enkä mitenkään halua olla tässä epäreilu, mutta mielestäni hän yltäisi helposti parempaan suoritukseen vastaamalla vain toimittajan kysymykseen suoraan kiemurtelematta. Nuori poliitikko turvautuu esiintymisessään kuitenkin kuin vanha poliitikko aitoon tyhjänpuhumiseen. Vaikka puolueella menee huonosti, niin ei edes puolueen nuori polvi uskalla tuoda sisältöä vastauksiinsa, ja puhe on ainoastaan tarkoitettu imitoimaan huolenkantoa kansalaisen arkipäivästä. Seuraava on vapaa transkriptio osasta haastattelua (puhekielinen sellaisenaan). Nuori järjestelmäherratar puhuu kauniisti jäsennellyin korkein käsittein. Puhuu, mutta ei sano mitään.

 

Päivärinta kysyy Marinilta viitaten Saksan vaalitulokseen: ”...mikä on teidän vastaus maahanmuuttokriittisille ihmisille. Nyt me nähtiin esim. Saksan vaalien tulos… ei voi silmiä ummistaa. Mikä on SDP:n kanta, mitä te vastaatte maahanmuuttokriittisille. Mitä tarjottavaa on teille heille?” Marin vastaa: ”No siis minun mielestäni meidän pitää asemoitua jos katsotaan tätä puoluekenttää... niin minun mielestäni sosiaalidemokraattinen liike on ensinnäkin vasemmistolainen liike. Se on vasem...me olemme vasemmistopuolue ja meidän pitää asemoitua tällä kohdalle niin ehkä nykyistäkin selkeämmin. Toinen, minun mielestäni meidän pitää olla selkeästi arvoliberaali- ja globaali liike. Eli ne on ne arvojaot jotka tällä hetkellä….”Tässä kohtaa Marinin vuodatusta Päivärinta tekee kysyvän eleen ja kansanedustaja jatkaa. Marin :” ..eli ne ovat ne jaot, jotka ihmisiä jakaa ihmisiä ja tän pitäis olla aika selkeä meille missä me ollaan puoluekartalla. Et toki meidän jäsenistössämme on erilaisia näkymiä myös siitä, et millä lailla vaikka maahanmuuttoon pitää suhtautua. Et mä itse ajattelen näin, että meidän pitää olla ihmisiä ihmisille. Eli kun he tarvitsevat turvaa niin heille pitää sitä turvaa tarjota. Jos se tarve on aito. Ja siinä pitää luottaa siihen et oikeusvaltion prosessit toimii. Ja valitettavasti tällä hallituskaudella on esim. tehty monia kiristyksiä mm. perheenyhdistämisen ehtoihin tai muihin kohtiin, jotka ovat minun mielestäni olleet epäinhimillisiä”. Lopuksi kansanedustaja vetoaa EU-tasoisiin yhteisiin keinohin maahanmuuttokysymystä käsiteltäessä. Esitys koostuu korkeasta puheesta rakentuen metakäsitteille kuten puoluekartta, arvoliberalismi, globalismi ja ihmisoikeudet. Haastattelutilanne kokonaisuutena on rutinoidun loppuun viety, symmetrinen ja siten ilmaisullisesti esteettinen.

 

Kansanedustaja ei vastaa toimittajan kysymykseen. Marinin esitys ei tarkoita Hamilon marakatin mielestä yhtään mitään. Mediatoimistojen opettama ”dii ja daa” ei halua vastata siihen, että millaista on se idiotismi, joka edellyttää ottamaan kymmentuhantisten sotakuntoisten miesten laumat maahan, kun ei ole mahdollisuutta tietää millä asialla tulijat oikeasti ovat. Kun maassa on leipäjonot ja nälkäisiä vanhuksia sekä huonosti pideltyjä lapsia. Kun vanhuksia pelottaa nämä kummallista kieltä puhuvat meluisat äijät. Kun niin monet nuoret syrjäytyvät, eivätkä saa mahdollisuutta hyvään aikuisuuteen tässä elämässä koskaan. Kun kaikesta on pulaa ja toisaalta siirtolaisjantterien kohdalla ei mikään tunnu oleva liikaa. Miksi vastuuhenkilöt saavat puhua palturia ja missä on kansainvälisten sopimusten rikkomisen juurisyy? Nuori järjestelmäherratar ei tietenkään ymmärrä näiden kysymysten oikeutusta. Nämä kysymykset juontuvat arkikokemuksista, jotka arkikokemukset sinänsä arjen erillisinä tapahtumina esiintyvät julkisessa metapuheessa yksittäistapauksina.

 

Yksittäistapaukset ovat sovitusti kaiken kommentoinnin ulkopuolella ja arkipäivän mielettömyydet saavat jatkua. Niistä ei pidä kenenkään lausua mitään. Kun joku sitten nostaa yksittäistapauksen esille ja arkijärjellään yleistää kokemastaan, syyllistytään vihapuheeseen. Eli siinä ovat lasten vanhemmat yksin aatoksissaan kun saavat tietää, että koululuokassa on istunut lasten kanssa aikuinen mies ja joka kaiken lisäksi paljastuu islamistiseksi terroristiksi. Sanna esittää, että ollaan ”ihmisiä ihmisille”. Anteeksi nyt kovasti, mutta isänä totean tästä, että voi mitä paskaa!

 

Mutta ymmärränhän minä toisaalta, että olen huonosti informoitu, ajattelultani infantiili ja minä häiritsen. Anteeksi! Minä en ole siellä missä syvempi ymmärrys on kypsytetty ja missä kysymykset saavat määritelmällisesti syntyä vain jos tarjolla järjestelmää ylläpitävä vastaus. Minä olen aineellisesti köyhä mutapainin sankari eliitin järjestämässä painikehässä, jossa islamistinen invaasio kokeilee rajojaan. Onko historia loppu, törmäävätkö sivilisaatiot, voi jee miten relevanttia täällä sosiaalisen kuran tasolla. Minua huolettaa nähdä kun jälkipolvemme joutuu väistelemään kiimaista afrikkalaista metrolaiturilla. Eikä minusta kauan ole enää äijää mennä auttamaan kun aavikon ori sitten kirmaa jonkun aiheesta pelokkaan eläkeläisen kimppuun. Eli minä kyselen, olen ärtynyt ja käännyn lopulta sen puoleen, joka kaltaistani kuuntelee.

 

Minulla on yli 30 000 kysymystä, joilta kansanedustaja Marin voi sulkea korvansa. En ymmärrä, että istun eliitin kanssa samassa veneessä, jolla on arvopohja. Valitun kurssin epäileminen voi tietenkin olla katastrofaalista, koska tulppa perkele irtoaa ja reiästä puristuu yhteiseen veneeseemme natsi.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

37Suosittele

37 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (18 kommenttia)

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ehkä paras juttu jonka olen koskaan lukenut US-Puheenvuorossa.

Hyvässä kirjassa tarvitaan vain kaksi sivua. Kummallakin sivulla riittää kaksi sanaa. Ensimmäisellä sivulla lukee: "Rajat kiinni!" Toisella: "Rahat kiinni!" -- Mutta todellakin, "käsitedilaatio", tai psykososiaaliseen taantumaan kuuluva uusskolastinen "käsiterealismi" sementoivat puheisiin ja kirjoituksiin katon, jota mikään arkijärki ei enää läpäise.

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Näin on.
Viranomaisten, päättäjien ja median "kulttuurinen sokeus" hämmästyttää päivästä toiseen, samoin se, että ollakseen PISA-huipulla, oppiminen ja ymmärtäminen tapahtuvat em. toimijoiden taholla hämmästyttävän hitaasti tässä maassa.

Juha Hämäläinen

Tekstistä ilmenee vaivihkaa rivien välistä, että olet turhautunut. Vihainenhan ei saa olla tietenkään eikä syyllistävä.

Tarvitset enemmän näitä monikulttuurisia kasvokkain kohtaamisia. Sitä hoitomuotoa tarjoaa viherpunapiiperöt kaltaisillesi ukoille, jotka luulevat kantasuomalaisen kulttuurin olevan parempi kuin tuonti sellaisen. Ettäs kehtaat meitä puolustaa.

PS mulla ei ole ollut pitkään aikaan näin hauskaa näillä palstoilla. Kiitos.

Käyttäjän KikkaCoombes kuva
Kikka Coombes

Mielenkiintoista nähdä, vaietaanko tämä vuoden paras kirjoitus kuoliaaksi lehdistossä muutamassa päivässä.

Olet oikeassa, että "pikkuhippiäinen" ei oikein uskalla kirjoittaa mielipiteitä asioista, koska voi saada vihapoliisit niskaansa. Kannatan täysin monikulttuurisuutta, mutta epäilen, että monen muslimin on vaikea sopeutua länsimaiseen kulttuuriin. (Poliisi, jota kunnioitan suuresti, voi lähettää sakkolapun fb-sivulleni yksityisviestinä.)

Sananvapaus?

Käyttäjän joukorep kuva
Jouko Repo

Osuu suoraan ytimeen. Hyvää tekstiä, kiitos.

Käyttäjän ReijoPaunonen kuva
Reijo Paunonen
Käyttäjän marjukkakaakkola kuva
Marjukka Kaakkola

Hieno kirjoitus, kiitos, ei lisättävää.

Käyttäjän LeenaRosendahlOsHanhijrvi kuva

"Päivärinta kysyy Marinilta viitaten Saksan vaalitulokseen: ”...mikä on teidän vastaus maahanmuuttokriittisille ihmisille. Nyt me nähtiin esim. Saksan vaalien tulos… ei voi silmiä ummistaa. Mikä on SDP:n kanta, mitä te vastaatte maahanmuuttokriittisille. Mitä tarjottavaa on teille heille?”"

Sanna Marinilla ei taida olla mitään sanottavaa maahanmuuttokriittisille, koska hän sanoikin, että "minun mielestäni meidän pitää olla selkeästi arvoliberaali- ja globaali liike". Eihän hänen maailmassaan ole tilaa maahanmuuttokriittisyydelle.

Käyttäjän SepSaa kuva
Seppo Saari

Kiitos.
Yksi tuore kuva 40-50 vuoden muutoksen symboliksi:
Muutama vuosi sitten Ruotsi oli jo tähän mukautunut ja niinpä näitä lappuja jaetaan ihka tavallisille turisteille ja hotellihuoneistakin niitä löytyy. Ja toistuvia varoituskuulutuksia Centralstationilla:
https://scontent.fqlf1-1.fna.fbcdn.net/v/t1.0-9/16...

Ero huikea, kun sitä vertaa Tukholmaan, jossa vietin kesän 1961.

Käyttäjän MattiKouri kuva
Matti Kouri

Onnittelut! Pääsit lähes "Mestarin" tasolle!

Käyttäjän JyrkiTikkisTikkakoski kuva
Jyrki Tikkakoski

Loistava teksti...sinällään, mutta milläs asioita paremmaksi? Jos Katalonialaiset menevät äänestämään tietäen tilanteen, niin mitä me tehdään? Soudetaan sitä eliitin venettä ja hymistellään?
Toivottavasti ei katastrofi etene kovin pahasti ennen seuraavia vaaleja.
Jos ei parempia kapinoita tule, niin järjestän oman ja häpeästä ei kynttilät syty 6.12, sata vuotiaan Suomen pilaamiselle.

Käyttäjän anoturtiainen kuva
Ano Turtiainen
Käyttäjän MarinaLindqvist kuva
Marina Lindqvist

Huomasin sanan "sotakuntoinen". Mitä sillä tarkoitat? Pitäisikö"sotakuntoisen" mennä jonnekin sotimaan? Mielestäni kukaan tässä maailmassa ei ole "sotakuntoinen".

Käyttäjän PeterLindberg kuva
Peter Lindberg

Sotakuntoisella tarkoitan miestä, joka fyysisen ja henkisen kuntonsa perusteella voisi suorittaa asepalveluksen.

Jouni Lahtinen

Huh, pitkä oli teksti mutta niin täyttä asiaa. Olisivatpa omat verbaaliset lahjani edes lähellä samaa tasoa. Terv "Mestarin" äänestäjä

Käyttäjän nurmialex kuva
Alex Nurmi

Hyvä ja osuva teksti. Pahoin pelkään, että sen lukemiseen vaadittavaa taitoa ei moni omista.

Heikki Lange

Mukava lukea asiaakin, eikä vaan politiikon höpinää asian vierestä!

Käyttäjän atsoeerikainen kuva
Atso Eerikäinen

Täällä Japanissa moista ei voi edes tapahtua. Poliisin valtuudet omaavat vartijat (siis myös pistooli vyöllä) ovat juna- ja maanalaisasemilla ja valvontakamerat. Junissa on vartijat ja valvontakamerat.

Häiriköt (naisten kähmijät, varkaat, kännykkän puhuvat, metelöitsijät) poistetaan junasta seuraavalla asemalla, jossa poliisit ovat vastassa. Häirikölle tulee rangaistuksia. Ulkomaalaisille häiriköille voi (riippuu teon rikollisuudesta) käydä niinkin, että hänen oleskelulupansa perutaan ja hänet palautetaan lähtömaahansa pikaisesti kärsittyään vankilatuomionsa.

Tänä vuonna Japaniin on pyrkinyt 8561 turvapaikan hakijaa. Heistä vain 3 on saanut turvapaikan. Vuonna 2015 otettiin Syyriasta vain 16 turvapaikanhakijaa, ja hekin olivat yliopiston tohtorikoulutettavia.

Ulkomaalainen saa oleskelu- ja työluvan Japaniin, jos täyttää tiukat kriteerit. Helpoimmin saa viisumin, jos on japanilaisen kanssa naimisissa ja työpaikka (työnantajan kutsu) sekä takaaja, joka vastaa taloudellisesti hakijan toimeentulosta (jos esim. saa potkut työpaikasta). Muslimeja Japanissa on vähän.

Toimituksen poiminnat